Plussa!

Kyllä se on plussa. Ei kovin vahva, mutta plussa silti. Tuo kuva on eiliseltä, tänä aamuna samanlainen tai ehkä vähän vahvempi plussa toistui.

Minä olen raskaana.

Tällä hetkellä en pysty ajattelemaan muuta kuin että kunpa se pieni, puolenmillin kokoinen asia sisälläni pysyisi siellä, kunpa kaikki menisi hyvin ja se alkaisi kasvaa terveenä.

Pelkään ihan kauheasti, päässä pyörii vain kaikkea mahdollista mikä voi mennä pieleen. Ilmeisesti ihan normaali, mutta sen tiedostaminen ei poista pelkoja.

Pelkään mm. sitä, että raskautumisen aikoihin pilvissä huidelleet kilpirauhasarvot ovat viottaneet alkiota tai sikiötä jotenkin. Lukemat ovat edelleen liian korkeita, mutta eivät kuitenkaan enää ihan niin tapissa. Tilannetta seurataan.

Oman kunnan neuvola ei ole tänään auki, mutta soitan sinne ensi tilassa, että saadaan sovittua ensimmäinen käynti. Ykköstyyppiläisenä pääsen normaalia nopeammin.Tänään varmaankin soitan jo sisätautipolille, jotta saan vastauksia esim. foolihapon ja beetasalpaajien käyttöä koskeviin kysymyksiin.

Ja ne sokerit! Aterianjälkeinen korkea sokeri on pahinta vauvalle. Siksi teen nyt kaikkeni, että ne tasoittuisivat. Eilen mentiin vuoristorataa, mutta minun on saatava asia jotenkin kuntoon.

Mutta: minä olen raskaana. Valvoimme viime yönä neljän aikaan kumpikin, minä ja puoliso, ja puhuimme kaikesta.

Vaikka pelko on nyt päällimäinen tunne, olen silti ihan järjettömän onnellinen.

Varmuus ja varmuus, katinkontit

Naurettavaa kirjoittaa tuo edellinen postaus siitä, tuntuu kuin olisin raskaana. Tunnen itseni typeräksi. Parina päivänä on taas tuntunut pieniä vihlaisuja vatsassa, ja ajattelin että nämä voisivat ehkä olla niitä kipuja, joita monet luulevat kuukautiskivuiksi, mutta liittyykin alkuvaiheen raskauteen.

Eilen illalla tiuskin ja kiukuttelin kuin pikkulapsi miehelle, kunnes tajusin: PMS on taas täällä. Hip hei. Ei sitten olla raskaana tässäkään kuussa.

Tänä aamuna maha onkin ollut aika kipeä. Ehkäisyn poisjättämisen jälkeen nämä kivut tulevat todella paljon selkeämmin ennen kuukautisten alkua, kun aiemmin olin kipeänä juuri pahimpina vuotopäivinä.

Miksi, voi miksi tämä ei onnistu meiltä? Mitä me teemme väärin?

Outo varmuus

Luulen, että monille lasta yrittäville käy sama kuin minulle viime viikonloppuna. Yhtäkkiä vain, kesken ruokailun, ajattelin että hitto, minä taidan olla raskaana. En muista miksi ajatus pompahti päähän, ilmeisesti jostain tuoksusta tai jostain. Ja typeryyksissäni en ajatellut yhtään, sanoin sen ääneen. Miehen ilme oli kyllä sen arvoinen. :) Nopeasti kyllä peruuttelin, että en tietenkään ole, ja jos olisinkin niin sitä ei tietäisi vielä.

Ja niin asiasta ei taas sen jälkeen puhuttu, paitsi tietysti kuten aina, toiveesta ja haaveesta vain.

Mutta olen miettinyt sitä muutaman kerran sen jälkeenkin: minusta vain tuntuu siltä. Se on typerä tunne, eikä edes ensimmäinen kerta kun luulen niin, ja aina joudun pettymään. Joten parasta nyt vain odottaa vielä pari viikkoa ennen kuin pompin mihinkään suuntaan.

Edes jokin plussaa!

Ovulaatiotestistä oli heti hyötyä. Tulimme torstai-iltana kotiin, ja perjantaina tein testin klo 11 maissa. Se plussasi välittömästi.

Olin melkein aavistellutkin sitä, sillä vuoto muuttui erilaiseksi siinä tiistaista alkaen, ja... No jotenkin vain tuntui siltä. Torstai-iltana tosin olin pahantuulisempi kuin pitkään aikaan, ja se jatkui vielä perjantaina, kunnes sain itkupotkuraivarin puolisolle. Parkuminen purki paineita, ja voitiin taas keskustella vauvayrittämisestä.

Lauantaina vielä tein testin ja ovulaatio oli loppunut.

Perjantaina tosin tuli ovulaation lisäksi huonojakin uutisia. Selvisi syy viimeaikaiseen laihtumiseen ja valvomiseen yms. oireisiin: kilpirauhanen oli innostunut vajaatoiminnasta liikatoimintaan. Sain beetasalpaajia oireiden lievittämiseen ja tyroksiiniannosta pienennttiin. Muutaman viikon päästä on kontrolli.

En tiedä vahingoittaako kilpirauhasen liika- tai vajaatoiminta sikiötä, mutta ilmeisesti se voi ainakin heikentää ovulaatiota. Lääkäri sanoi puhelimessa (kun kysyin), ettei tämä ainakaan auta asiaa.

Mutta silti olen ollut positiivinen: minä ovuloin! Ainakin jokin mahdollisuus on siis olemassa. Ensi kuussa jatkan ovulaation etsintää. Ainakin nyt se oli monta päivää aiemmin kuin olin kalenterista arvioinut. 

Jos nyt olisin raskaana, siirtäisimme häät ensi kesältä vuoteen 2018. Ei harmittaisi! Tai ehkä vähän. :) Jos taas joulukuussa tulen raskaaksi, voimme pitää häät, mutta minä hommaan äitiyshääpuvun.

Hyviä vaihtoehtoja kaikki. Eniten kuitenkin toivon, että ensi kesänä ei ole enää sama tilanne kuin nyt.

Uusi kierto, hyvä tunnelma

Kuukautiset menivät ohi jotenkin tosi helposti tällä kierrolla. En juurikaan tarvinnut särkylääkkeitä, ja vaikka alkuun harmittikin, niin se itku meni ohi kuitenkin. 

Kävin apteekissa ostamassa paketillisen ovulaatiotestejä. Aloitan varmaankin ylihuomenna niiden käyttämisen. Ne ovat aika hinnakkaita, mutta en nyt ajattele sitä. Tärkeämpää on saada selville, ovuloinko ollenkaan, ja jos niin missä kohdin.

Laskurin mukaan ovulaatiopäivä osuu juuri siihen, jolloin olen Tampereella ja mies Lappeenrannassa. Hmph. Toivottavasti ei, sillä jo seuraavana päivänä pääsisin lähtemään Lappeenrantaan puolisoni luokse. Olen henkisesti valmistautunut hyppäämään autoon ja ajamaan parisataan kilometriä minä tahansa päivänä (paitsi maanantaina) viikon kuluttua. En oikein tiedä, pitäisikö toivoa sitä vai ei. Hirveä säätö siitä kyllä tulee, mutta toisaalta tämä on tärkeämpää kuin mikään muu elämässäni juuri nyt.

Priorisointia, priorisointia. Ei työkokous, ei tyttöporukan tapaamiset, ei mikään ole tärkeydessään verrattavissa siihen, että haluamme saada lapsen, ja teemme kaikkemme sen eteen.

On tässä hyvääkin

Tämä blogi näyttää kyllä varsinaiselta ruikuttajan päiväkirjalta. Tajusin sen tässä yhtenä päivänä kun mietin, että pitäisikö antaa osoite jollekin ystävistä. Mutta ei, ei tätä voi kenellekään tutulle näyttää, kuka tällaista jaksaisi lukea?

Totuushan on, että minä kirjoitan tänne vain silloin, kun oikein pahalta tuntuu. Siksi päiväkirjani ei ole tavallinen päiväkirja, vaan negatiivisten tunteiden kaatoaukko. Jonain päivänä toivottavasti mukaan tulee jotain muutakin, mutta toistaiseksi raskautumisyritykset ovat kariutuneet, eikä mitään hyviä uutisia ole ollut kerrottavaksi.

Todettakoon nyt kuitenkin, että elämäni ei pyöri pelkästään tämän asian ympärillä. Ajattelen vauvaa päivittäin, mutta minulla on kuitenkin työ, koti, kissa ja puoliso, jotka kaikki antavat hyvää energiaa ja saavat minut iloiseksi. Olen onnellinen ihminen, siirappimaisen ällösti rakastunut avopuolisooni, ja elän kauniissa kodissa. Minulla on paljon ystäviä. Ei siis ole mitään syytä valittaa, eivätkä muut blogini sisällä valittamista ollenkaan niin paljon kuin tämä. Tästä nyt vain on tullut tällainen purkautumisväline, kun ei läheisillekään voi tätä kaikkea epätoivoa ja masennusta jakaa.

Mutta kyllä minulla muuten ihan hyvin menee, ihan järkevä ihminen olen, ja myös iloinen.

Itsensä kiusaamista

Tämä on ihan hullua. Aiheutan itse itselleni pahaa oloa, jotenkin tuntuu että välillä oikein kerjään sitä puukkoa sydämeen kiusaamalla itseäni aiheilla, jotka tekevät kipeää.

Edellisessä postauksessa kerroin käyneeni lastenvaatekaupassa. Ei olisi pitänyt, sitäkään. Sen jälkeen en ole kyllä käynyt, paitsi yksillä me&I -kutsuilla, joilla keskityin aikuisten vaaterekkiin.

Mutta eilen taas, voi jestas minua. Tulin kotiin ja avasin postit. Ikean kuvasto oli tullut, ja kas kummaa kuinka se aukesikaan siltä aukeamalta, jossa oli lastenhuoneen tarvikkeita. Olin jo jonkin aikaa niitä tuijotellut ja miettinyt, mikä olisi meille hyvä (ja saanko Upseerin suostumaan Ikean huonekaluihin, hän kun ei yleensä niistä innostu mutta nyt voi olla taloudellisista syistä pakko), kunnes tajusin mitä olin tekemässä. Eihän meillä ole vauvaa, eikä ole tulossakaan ihan vielä. Parempi kun en kiusaa itseäni.

Ja tänään. Sen sijaan että olisin tehnyt töitä, kirjauduin Diabetes-liiton Kohtauspaikalle lukemaan raskaana olevien diabeetikoiden kuulumisia. Selasin myös Facebookin raskausdiabeetikoiden ryhmän viestejä, ihastelin vauvojen kuvia - ihan itsetuhoista toimintaa. En tajua miksi niin teen. Tai tajuan, mutta en ehdi estää itseäni kun tajuan aina vähän liian myöhään mitä olen tekemässä.

Tänä aamuna tarkistin, milloin suunnilleen olisi laskettu aika, jos olisin tästä kierrosta tullut raskaaksi. PMS-kivut ovat taas täällä, menkat alkavat varmaan parin päivän sisällä. Kivut ovat olleet vähän aiempaa vaimeampia, mutta kyllä ne siellä ovat, turha ajatella että viiltely vatsanpohjassa tarkoittaisi yhtään mitään muuta.

Seuraavat 3-4 kiertoa onkin sitten sitä aikaa, että jos tulen raskaaksi niin häät pitää siirtää vuoteen 2018. Ei haittaisi yhtään! Olen ajatellut niin, että tammikuussa sitten tiedetään, onko meillä häät ensi kesänä vai seuraavana.

Upseeri tulee tänä iltana yhdeksi yöksi kotiin, ja sitten ollaan taas erossa luultavasti juuri sen aikaa, kun menkat on pahimmillaan. Olisi hyväkin niin, kun haluaisin säästää häntä pahimmalta itkultani. Hänkin haluaa saada lapsen, mutta hänelle ei ehkä jää oikein tilaa surra, kun joutuu keskittymään joka neljän viikon välein minun lohduttamiseeni. Olisi hyvä jos voisin vaan viikon kuluttua kertoa, että nyt yritetään taas uudelleen, eikä tarvitsisi vyöryttää tappioitkua hänen niskoilleen. 

Vaikka nyt pitää tietysti muistaa, että tässä kuussa ei ihan hirveästi ole yritettykään, koska kuten olen aiemmin kertonut, tarvitsin välikuukauden jonka aikana ei puhuttu asiasta. Eli todennäköisyydet ovat aika lailla meitä vastaan tässä kuussa, enkä siksi ole kovinkaan yllättynyt näistä kuukautisista. Pikemminkin toivon, että alkaisivat nyt, että voisin viikon kuluttua ottaa rapujuhlissa vähän viiniä.

Surun ja ilon kyyneliä

Eilen tapasin erään ystäväni ja hänen pienen suloisen tyttärensä. Tyttönen on lokakuussa syntynyt, eli nyt about 9 kk vanha, ja kaunis kuin pieni kukka. Tapaamisen (museokäynti & kahvittelua) lopuksi kävimme yhdessä ostostelemassa pienelle pari uutta potkupukua. 

En ole päästänyt itseäni kauppojen vauvanvaateosastoille ihan tarkoituksella. Kokonaan sitä ei ole voinut välttää, mutta tiedostan vauvanvaatteiden hipelöinnin aiheuttavan kivun, ja välttelen sitä. Eilen kuitenkin annoin itseni innostua: tunnustelin suloisia vaaleanpunaisia ruusupaitoja, raidallisia potkupukuja, pienten villapaitoja. Silitin vauvansukkien pehmeyttä - ja nielin itkua. 

Miksi tämä onkin näin vaikeaa? Miksei meille tule vauvaa? Miksei se onnistu?

Samaan aikaan yksi rakkaimmista ystävistäni, yksi tulevista kaasoistani, oli juuri synnytyslaitoksella pieni poika vieressään. Kun sain viestin tuoreelta äidiltä eilen, itkin silkasta ilosta. Toisin kuin voisi luulla, ystävieni vauvauutiset eivät ole minusta surullisia, vaan täyttä onnea. Vauvojen määrä tässä maailmassa ei ole vakio, eli ystävieni onni ei vähennä minun mahdollisuuksiani saada lasta. Vika ei ole heissä, vaan minussa. Jokainen syntynyt pieni lapsi on suunnaton onni, ja kun omani saaminen on osoittautunut vaikeaksi, olen sitäkin iloisempi kaikkien ystävieni onnistumisten puolesta.

Eilen tapaamani ystävä oli vakaasti sitä mieltä, että tutkimuksiin hakeutuminen syksyllä olisi hätäistä. Hänen mielestään vuoden yrittäminen kannattaa, koska kaikki todennäköisyydet ovat meidän puolella. Minusta se ei vain ole niin. Olen melkein 35, minulla on autoimmuunisairauksia, joista diabetes ja kilpirauhasen vajaatoiminta vaikuttavat raskausaikaan voimakkaasti. Lisäksi pääni hajoaa tämän yrittämisen kanssa. Haluan saada tiedon, onko yrittäminen turhaa.

Hölppäsuu vai vaikenija?

Kun aloitimme vauvaprojektin, ajattelin että yritän olla kertomatta tästä kovin monelle. Tunnen kuitenkin itseni, ja arvelin ettei helposti onnistu - minä kun prosessoin asioita puhumalla niistä muille, ja jaan ainakin jossain määrin melko avoimesti juttujani. Mitä pidempään tässä on kestänyt, sen useammalle olen kertonut. Kun itku iskee keskellä päivääkin, niin puhumisen tarve on suuri.

Ensimmäisenä taisin kertoa ystävälle, joka näytti helmikuussa omaa ultraäänikuvaansa, tai siis vauvan kuvaa tietenkin. Silloin olin vielä iloinen ja toiveikas. Ja siitä vähitellen niitä sitten tuli. Töissä läheisin työkaverini aloitti kuumeilun paljon meitä myöhemmin, ja nyt hän on raskaana. Hänen kanssaan jaan surut (ja ilot) lähes päivittäin.

Jos nyt yritän laskea, monelleko olen kertonut, niin saattaa olla kymmeneen jo tullaan. Sain luvuksi yhdeksän, mutta voi olla, että en ole laskenut kaikkia. Sitten on koko joukko ihmisiä, joille en ole varsinaisesti kertonut, mutta jotka ehkä arvaavat tilanteen erilaisten syiden vuoksi. Vanhemmille tai appivanhemmille en ole kertonut, enkä aiokaan, ei meistä kumpikaan halua vielä heille kertoa.

Eihän tämä mikään salaisuus ole. En osaa ajatella, että en kertoisi. Myöskään epäonnistuminen ei ole salaisuus. Koetan ajatella, ettei se olisi minun syyni, jos emme saa lasta (vaikka tietenkin uskon että on, mutta yritän olla positiivisempi), ja jos se ei ole minun syyni niin sitä ei tarvitse hävetä. Kivusta ja surustakin voisi puhua avoimesti.

Mutta silti kirjoitan tätä blogia nimimerkillä.

Kierto ja sokeritasapaino (ja masennusta)

Kun pari vuotta sitten sairastuin tyypin 1 diabetekseen, minulle kerrottiin, että myös kuukautiskierto vaikuttaa sokereihin. Pitkään aikaan en huomannut siinä kuitenkaan mitään ihmeellistä, ja voihan olla, että hormoniehkäisyä käyttäessäni vaihteluita ei juurikaan edes ollut. 

Nyt reilun puoli vuotta olen seurannut kehoani tarkemmin kuin koskaan elämässäni, ja samalla huomannut myös kierron vaikutuksen sokereihin. Ovulaation aikaan ja jonkin aikaa sen jälkeen sokerit ovat tasaiset ja matalat, mutta heti kuukautisten alettua (tai jopa edellisenä iltana) lukemat pomppaavat korkeiksi, eikä insuliini vaikuta yhtä herkästi. Kuukautisten ajan saa sitten lisäillä pitkävaikutteista insuliiniakin, kun ovulaation aikoihin en oikeastaan voi Levemiriä juurikaan käyttää.

Samoin kasvojeni iho reagoi kuukautiskiertoon: ovuloidessani iho on terve ja hyvinvoiva, mutta kuukautisten mukana alkaa rasvoittua ja finnejä puhkeaa etenkin leukaan. Myös mielialoja on tullut seurattua. Jo aiemmin tiesin olevani päivän tai pari syvästi masentunut hieman ennen kuukautisten alkua. Nyt mukaan on tullut raivoavaa, ohimenevää kiukkua, lisää masennusta ja ylitsepursuavia onnikohtauksia. Kuukautisten alettua mielialat tasaantuvat vähitellen.

Kun ensimmäisen kerran puhuin vauvahaaveista diabeteslääkärilleni, hän kertoi että yksi tavallisimmista raskauden merkeistä on verensokerien alhaisuus. Hänen mukaansa moni nainen huomaa olevansa raskaana jatkuvasti matalista sokereista jo ennen kuin edes tekee testiä. Koska ovuloinnin aikaan ja sen jälkeen sokerini ovat toistuvasti matalia, on ollut hirveän helppo ajatella toiveikkaasti, että ehkä olen matalilla hedelmöittymisen vuoksi. Olen erehtynyt tuohon lankaan jo monta kertaa. Jotenkin ihmisen mieli kuitenkin on edes vähän toiveikas joka kuukausi, vaikka samaan aikaan alan olla aika masentunut.

Tässä kuussa kaiken piti mennä nappiin. Lomalla harjoittelimme vauvantekoa niin ahkerasti, ettei ainakaan ajoituksesta voinut jäädä kiinni. Silti en ole raskaana. Kuljin kesämökkikunnan torilla ilottomana ja mietin, että teetän itselleni teepaidan jossa lukee "maho lehmä". Järjetöntä, tiedän, mutta keskellä jälleen alkaneita kuukautiskramppeja on vaikea ajatella itsestä mitään hyvää.

Loman lopussa tehtiinkin päätös, että kun syksyllä täytän 35, menemme lääkäriin. En vielä tiedä miten ja minne, yksityiselle vai julkiselle, mutta alkaa näyttää siltä, että tarvitsemme apua plussatuloksen saamiseen. Jo pelkkä päätös lääkäriin menemisestä helpottaa oloani.

Samassa mennään

Tällä kertaa tiesin jo, että kuukautiset ovat tulossa, tunnistin pms-oireet jo monta päivää aiemmin. Tunnen ne nykyään hyvin herkästi. En tiedä johtuuko herkistyminen hormoniehkäisyn poisjättämisestä vai siitä, että raskausyrittämisen takia kuuntelen kehoani hyvin tarkasti, tai ainakin tarkemmin kuin aiemmin.

Itku tuli silti tänä aamuna, kun vuoto viimein monen päivän tuloillaan olemisen jälkeen alkoi. Eniten itkettää siksi, että tuntuu niin toivottomalta. Tässä kierrossa kaikki meni kohdalleen ja ajattelin, että nyt jos koskaan. Mutta ei. 

Joka kierrolla pieni palanen minusta kovettuu ja luovuttaa. Joka kerralla uskon vähemmän siihen, että vauvaa on mahdollista saada. Joka kierrolla se pahoja puhuva ääni ajatusten takana puhuu hiukan kovempaa, eikä hiljene yhtä helposti. Joka kierrolla uskon hiukan enemmän siihen ääneen, joka pääni sisällä kuiskii: "maho lehmä". 

Eikä se silti ole totta. Ei me olla yritetty vasta kuin nyt viidettä kuukautta, se ei ole pitkä aika vielä. Lääkärit ja jo lapsia saaneet nauraisivat, jos tietäisivät miten paljon minua surettaa ja itkettää. Mutta tieto siitä, että olen vain turhan kärsimätön, ei jostain syystä vähennä tätä pettymystä yhtään juuri nyt.

Ehkä ensi kuussa olen taas optimistisempi. Ehkä ensi kuussa en sure näin paljon vaan osaa suhtautua kypsemmin. Ehkä ensi kuussa pms-oireet tuntuvat yhdentekeviltä eikä kuukautisten alkaminen ole jälleen kerran osoitus omasta riittämättömyydestäni ja huonoudestani.

Ehkä ensi kuussa en joudu itkemään tämän takia vaan kestän hedelmättömyyteni paremmin.

Tilannetiedoitus: edelleen yritetään

Kuukautiset alkoivat kahdeksan päivää myöhässä. Voin sanoa, että olivat piinallisia päiviä. Ehdin tehdä raskaustestin kolme kertaa ja soittaa itkuisen puhelun neuvolaan. Neuvolassa hoitaja rauhoitteli, että testi voi näyttää positiivista vasta kahdenkin viikon myöhästymisen jälkeen, ja asialle ei nyt vain voi muuta kuin odottaa kärsivällisesti. Tietenkin kuukautiset alkoivat kivasti juuri mökillä, missä ei ole suihkua tai lämmintä vettä (paitsi kun sitä lämmittää padassa).

Ennen kaikkea tämä tarkoittaa nyt sitä, että mitään ovulaatioaikoja on turha laskea. Toistaiseksi mennään vielä näin, mutta ehkä syksymmällä tai ensi talvena alan sitten mittailla ovulaatioaikoja jollain sitä varten olevilla testereillä. Niin rasittavaa kuin tämä kuukaudesta toiseen toistuva odotuksen ja pettymyksen kierre onkin, osaan ainakin hetkittäin nähdä tämän myös hyvin pitkänä projektina.

Toinen juttu on se, että olemme alkaneet suunnitella häitä kesälle 2017, ja hääpäivän voi enää siirtää vain se, jos sattuisin tulemaan raskaaksi ja laskettu aika osuisi liian lähelle suunniteltua päivää. Onnellinen häiden lykkäys siis on mahdollinen, mutta parasta olisi jos testi näyttäisi plussaa nyt vaan mahdollisimman pian.

Edelleen myöhässä

Voi huokaus. Odottavan aika on pitkä.

Kuukautiset ovat nyt viisi päivää myöhässä. Tein vappuna testin, sekä lauantaina että sunnuntaina se näytti negatiivista. En siis testin mukaan ole raskaana.

Mutta missä kuukautiset sitten viipyvät?

Ennen muinoin ennen hormaalisen ehkäisyn aloittamista kuukautiseni olivat epäsäännölliset. Nyt ne ovat kuitenkin olleet varsin säännölliset, ja siksi on ollut suht helppo arvioida ovulaatioaikoja ja sen sellaista. Tämä myöhästyminen ärsyttää ja harmittaa nyt tosi paljon paristakin syystä. Ensinnäkin tietysti siksi, että testi on negatiivinen joten alkaisi nyt jo - jos minulla ei ole kuukautisia, niin en voi saada lapsia. Toinen puoli asiassa on, että jos kuukautiseni nyt alkavat näin myöhässä, niin se tarkoittaa että ovulaation laskeminen on ihan arpapeliä, koska kierto heittelee jopa näin paljon.

Kolmas vaihtoehto on se, että olen raskaana, mutta testit eivät vaan vielä näyttäneet sitä. Se tosin ei tunnu kovin todennäköiseltä, mutta teen kyllä testin vielä ylihuomenna, jos mitään vuotoa ei ala kuulumaan. Siinä vaiheessa olen jo seitsemän päivää myöhässä, ja se on jo aika paljon.

Myöhässä!

Pikainen riemuntuskainen päivitys: kuukautiset ovat nyt kaksi päivää myöhässä. Jos mitään ei tänään tapahdu, teen huomenaamulla raskaustestin. Sitten tiedän uskaltaako vappuna ottaa kihlalahjaksi saatua shampanjaa vai ei.

Pelottaa. Ja erityisesti siksi, että mahaan koskee. Olen keskiviikkoillasta asti odottanut kuukautisten alkavan, koska vatsassa on paine niin kuin ne olisivat alkaneet. Jokainen vessareissu jännittää, kun odotan että vuoto alkaa minä hetkenä hyvänsä. Tuo kipu voi selittyä jo silläkin, että jännitän koko ajan, mutta jännitys voi myös lykätä kuukautisia... Todennäköisyydet kyllä osoittavat, etten olisi raskaana, mutta kun en voi lakata toivomastakaan.

Päivitän huomenna, miten kävi. Tai lähipäivinä, huomenna kun valmistellaan vappujuhlia, niin ettei koneelle välttämättä ehdi. 

Vuoristoradasta, päivää!

Lääkärini käski jättää aamun Levemirin pois, koska aamupäivisin on hypoja. Vähentäminen ei enää auta, koska annos on ollut  niin pieni. Jätin sen pois, vaikka en uskonutkaan, että se auttaisi aamupäivien verensokerivuoristorataan.

Eikä ole auttanutkaan. Edelleen aamiaisen jälkeen sokerit on aina yli 10, mutta tulevat nopeasti alas. Sen sijaan Levemirin poisjättämisen jälkeen iltapäivätkin ovat olleet sahaamista korkeiden ja matalien välillä: sokerit ovat korkeat, jolloin korjaan verensokeria ja sitten tullaan nopeasti liian matalalle.

En jaksaisi tätä, en millään. Onneksi tulee vappu, ja aion rentoutua hyvän ruoan ja juoman parissa. Ja hyvässä seurassa.

Sitä ennen pitää vielä odottaa, että kuukautiset alkaisivat. Masentaa kaikki sokerijutut niin, etten jaksa uskoa että olisin raskaana. Jos olen, ei sikiöllä ole asiat kovin hyvin, sillä viime päiviin mahtuu jopa ennätyksellinen reilun 17 verensokerilukema - sellaisissa en ole käynyt sen jälkeen kun sairaalasta kaksi vuotta sitten pääsin. 

Silti tiedän, että harmittaa kun kuukautiset alkavat parin päivän päästä. Jos eivät ala, tulee vapusta hyvällä tavalla toisenlainen. Mutta parempi kun en ajattele, säästyn masennukselta, jota en nyt halua kaiken muun päälle.

Aamusokereita ja pelkoja

Nyt reilun viikon ajan aamusokerini ovat olleet korkealla. Aamusokerilla tarkoitan siis sitä lukemaa, jota verensokerimittari näyttää ensimmäisellä mittauskerralla, joka yleensä on aika pian sen jälkeen kun olen noussut ylös. Ensimmäisen kahden vuoden ajan aamusokerini ovat olleet hienot, aina 5-7 välillä. Nyt yhtäkkiä ollaan 7-8 lukemissa, tänä aamuna ensimmäistä kertaa yli 9. Se on minulle paljon.

Aamusokeri on monen asian summa. Siihen vaikuttaa se, millä arvoilla menen nukkumaan (olen todella laiska mittaamaan nukkumaanmenolukemaa, mutta pitäisi parantaa siinäkin) sekä sitten yölliset hormonivaihtelut. Verensokeri siis vaihtelee terveilläkin ihmisillä yön aikana, ja kääntyy yleensä aamuyöstä nousua kohti. Puhutaan aamunkoittoilmiöstä. Toinen on sitten ns. get-up -ilmiö, joka tarkoittaa sitä, että verensokeri alkaa nousta rajusti sen jälkeen kun on noussut liikkeelle. Minun tapauksessani on varmaankin kyse vähän molemmista.

Ilmeisesti illan pitkävaikutteisen annosta pitäisi nostaa. Se ei ole ihan yksinkertaista, koska pelkään heti yöllisiä hypoja - joita tosin minulla ei ole koskaan ollut, mutta se ei estä pelkäämistä.

Maanantaina lääkäri vakuutti, että minun pitäisi pingottaa vähän vähemmän sokerien seurannan kanssa. Mutta miten voisin olla hermoilematta? Korkeat sokerit (yli 9) vahingoittavat vauvaa, vaikken tietäisikään olevani raskaana. Kysyin ahdistuneena (vaikka kieltämättä hiukan lapsellisesti), että entä jos tuhoan vauvani ennen kuin tiedän hänen olevan tulossakaan. Lääkäri vakuutti, etten ehdi vahigoittaa lasta, vaikka satunnaisia korkeita sokereita olisikin alkuvaiheessa, kunhan hoitotasapaino muuten on hyvä. Testin näyttäessä plussaa tulen sitten saamaan sensorin avukseni.

Mutta nyt pitää löytää jostain tsemppiä korjata nuo aamusokerit alemmiksi.

Huhtikuun kuulumisia

Elämä on ollut aika kiireistä, enkä ole ehtinyt päiväkirjani ääreen. Mielessä vauvahaave on kuitenkin päivittäin, jatkuvasti.

Olimme muutaman päivän ulkomailla ja reissun lopussa kuukautiseni alkoivat. Se tapahtui pari päivää aikaisemmin kuin odotin, mikä ehkä oli ihan hyvä asia, sillä jos ne olisivat viipyneet yhtään, olisin ehtinyt jo toivoa. Nytkin itku pääsi: en vain voi käsittää, miksen tullut raskaaksi. Viime kierrolla teimme kaiken niin kuin piti, yhdynnät juuri oikeaan aikaan ja riittävän monta kertaa. Miksei asiat mene oikein, jos noudattaa ohjeita? Jos toimii sääntöjen mukaan, miksi silti tulee turpaan?

Saman asian kanssa olen taistellut kuluneet kaksi vuotta diabetes-diagnoosini jälkeen. Turhaudun ja masennun, kun koetan hoitaa itseäni kaikkien ohjeiden mukaan ja silti verensokeri heittelee tai ei tottele. On vaikea sopeutua ajatukseen, että en voi hallita ruumistani, vaikka kuinka tekisin pilkuntarkasti niin kuin "kuuluu tehdä".

Tällä kierrolla ovulaatio - todennäköisesti - osuu päiviin, jolloin emme ole yhdessä, joten onnistumisen todennäköisyys on pienempi. Ehkä se vähentää paineita ja pettymystä. Seuraavat kuukautiset alkavat vapun alla, joten luultavasti saan ainakin vappuna juoda kuohuviiniä ilman pelkoa. Jotain hyvää sentään.

Tapasin eilen diabeteslääkärini. Hän vakuutti, että jos kuukautiset ovat vähänkin epäsäännölliset, emme voi mitenkään vielä tietää tarkkaa ovulaatiopäivää ja hermoilemme turhaan. Ja olemme vasta yrittämisen alkuvaiheessa: onnistuminen vaatii luultavasti paljon pidempään. Tiedän sen kyllä, mutta... En voi olla toivomatta silti.

Mielialani ovat olleet aika matalalla viime viikkoina. Se on luultavasti monen asian summa, joista suurin on työstressi ja kovat ajat, joita olen töissä käynyt läpi. Nyt itse asiassa olen muutaman päivän lomalla, koska en vain jaksanut töissä enää. On kyllä käynyt mielessä, että itkuisuus ja syvä masennus, joka ajoittain iskee, on aika outoa. Voiko olla niin, että mielialani heittelevät näin koska en enää käytä hormonaalista ehkäisyä? Miehelleni tämän seuraaminen on tuskaisaa, kun itkuni ryöpsähtää ihan järjettömän kovana ja ilman kunnon syytä. 

Uusi kivun muoto

Viime viikonloppuna opin uuden sanan: ovulaatiokipu. Oletan sen selittävän oudon vatsakivun, joka vaivasi lauantaina ja sunnuntaina. Kivun paikka ja aika ainakin täsmäävät sekä se, että aiemmin en ole tällaista kipua tuntenut, kun hormonaalinen ehkäisy on estänyt ovulaatiota tapahtumasta.

Kaikki on kunnossa, pitäisi ainakin olla. Minä vain vilkuilen kalenteria vähän liian paljon, mietin raskautumismahdollisuuksiamme vähän liian usein. Nyt osaan jotenkin valmistautua sekä toiveikkaasti että pettymyksen mahdollisuuden huomioon ottaen paremmin kuin viime kuussa. Silti se ei helpota tätä kuumetta yhtään. Onneksi työasioissa on kiirettä, ja juuri vähän ennen kuin seuraavien kuukautisten pitäisi alkaa olemme ulkomailla. Se viikko menee siis melko nopeasti, kunhan nyt sinne päästään, ja sen jälkeen ollaankin jo lähellä sitä, että kuukauden onnistuminen/epäonnistuminen ratkeaa.

Tällaisilla selityksillä yritän tsempata itseäni ja saada ajanhallinnalla myös päänsisäiset ajatukset hallintaan. En tiedä, miten mies sen tekee, mutta aika selvää on, että hänkin odottaa ja toivoo. Tämä liimaa meitä vielä aiempaakin tiiviimmin yhteen. (Jestas miten paljon minä häntä rakastankaan!)

Ensimmäinen pettymys

Myönnän, eilen kirjoitin kesken työpäivän, kun mietitytti nuo kummallisen mitättömät kuukautiset. Mainitsin asiasta eräälle ystävälleni, joka vahvisti toiveikkuuttani: periaatteessa olisi mahdollista, että olisin raskaana. Eilen illalla olin onnesta soikeana, vaikka koetin rauhoitella itseäni. Samoin tänään iltapäivällä: kävin kävelyllä ja itketti onnesta pelkkä ajatuskin, että tämä olisi käynyt näin helposti. Vuotoa ei tosiaan ole ollut teelusikallista enempää, eikä se ole ollut oikein vertakaan, joten päätin jo, että loppuviikosta ostan raskaustestin (tai itse asiassa taisin päättää, että ostan kolme) ja sitten nähdään.

Mutta olisihan se pitänyt arvata. Tänä iltana, noin tunti sitten, palasivat entiset, tutut menkkakivut alavatsaan, ja vuoto palasi normaalina, tai ainakin normaalimpana kuin edellisinä päivinä. Jos olisinkin ollut raskaana, niin en ole enää.

Näinhän sen pitikin mennä. Oikeasti en hetkeäkään uskonut, että meillä voisi tärpätä ensimmäisten viikkojen aikana ehkäisyn lopettamisen jälkeen. Mutta kun toivonpilkahdus annettiin, tai oikeammin annoin itseni toivoa ja riemastua, tuntuu nyt tyhjältä.

Tätäkö se tulee olemaan joka kuukausi tästä eteenpäin? Tätä vuoristorataa toivon ja pettymyksen välillä? Miten ihmeessä miljoonat naiset ennen minua ovat tämän kestäneet, vuosisatojen ajan? Jatkuvan odottamisen, toivomisen ja pettymisen? Olen ihan rikki jo tästä ensimmäisestä, lyhyestä ja nopeasti ohi menneestä ilahtumisen ja pettymisen aallosta.

Toisaalta ehkä tähän tottuu, ainakin vähäsen. Ehkä muutaman kuukauden kuluttua en enää vahtaa kalenteria samalla tavoin kuin nyt (höpöhöpö, varmasti vahtaan ja lasken päiviä) tai ehkä en enää jaksa odottaa ja toivoa ihan niin suuresti.

Mutta toivoa on oltava. Periksi en voi antaa jo nyt, ennen kuin on kunnolla edes yritetty. Jos en jaksa toivoa pettymyksen riskistä huolimatta, ei kannata edes yrittää. 

Mitä kuukautisilleni on tapahtunut?

Ennakkoon odotin ensimmäisiä luomukuukautisia vähän hermostuneena. Nuorempana minulla oli runsaat ja kivuliaat kuukautiset, minkä vuoksi olenkin käyttänyt jo varmaan vuosikymmenen ajan ehkäisyrengasta. Ajattelin, että siitä luovuttuani saisin takaisin entiset vuodot ja kivut.

Mutta mitä vielä. Perjantai-iltana alkanutta vuotoa tuskin huomaa. Kipuja ei ole ollut yhtään. Vuoto on ollut vielä niukempaa kuin renkaan aikoina.

Jostain syystä en ole täysin riemuissanikaan, vaikka pitäisi ehkä olla. Eihän vuodon runsaus korreloi hedelmällisyyden kanssa, mutta silti jokin lapsellinen osa minusta tuntee niin: jos ei vuotoa tule, en voi saada lasta.

Ehkäpä tämä  nyt vain on kehoni sopeutumista hormonilääkitsemättömään tilaan. Ehkäpä seuraavalla kerralla olo on normaalimpi. Ihmeellistä kyllä, kasvojeni iho on voinut paremmin viime viikolla. Voiko se johtua ehkäisyn lopettamisesta?

En ole vielä kertaakaan huomannut, että kuukautiset vaikuttaisivat verensokeriini. Ehkä sekin päivä joskus koittaa, mutta toistaiseksi (diagnoosista tulossa pian 2 vuotta) on mennyt ihan hyvin myös tältä kantilta.

Sokerivuoristorataa aamupäivisin

Jo pitkään isoin ongelmani verensokerien kanssa ovat olleet aamupäivät. Aamusokerini on yleensä varsin hyvä, jotain  viiden ja kuuden välillä. Riippumatta siitä, minkä verran pistän insuliinia aamupalalle, verensokerini kuitenkin nousee korkeaksi piikiksi aamupalan jälkeen ja romahtaa sen jälkeen ennen lounasta alas. Näin käy useimpina tavallisina, rutiininomaisina työaamuina. Viikonloppuisin rytmi ja ateriat ovat erilaisia, joten tilanne on toinen.

Esimerkiksi tämä aamu:

Yleensä mittaan ja pistän heti herättyäni, mutta tänään unohdin, joten eka mittaus oli vasta vähän ennen seiskaa. Hoitajan ohjeen mukaisesti laitan osan aamupalan ateriainsuliinista etukäteen, jotta se alkaisi vaikuttaa jo ennen aamupalaa.

Klo 6:56 vs. 7,1. NovoRapid 3,5 yksikköä

Klo 7:30 NovoRapid 2,5 yksikköä, aamupala noin 55 hhg.

Matka töihin.

Klo 8:30 vs. 11,2. Matalan riskin uhallakin NovoRapid 1,5 yksikköä.

Klo 9:42 vs. 7,7

Klo 10:30 vs. 6,8 (eli tätä kirjoitettaessa)

Olen menossa lounaalle noin tunnin kuluttua. Veikkaan, että silloin ollaan jo alle neljän.

Okei, ei tuo nyt suoraan sanottuna näytä niin hallitsemattomalta putoamiselta kuin yleensä. Laskusuunnassa verensokeri kuitenkin on, sillä minulla on huonohko olo, vähän niin kuin oltaisiin jo neljän tuntumassa. Laskusuunta on osittain myös omaa syytäni, koska laitoin korjausinskaksi tuon 1,5ky Novoa. Olisinhan voinut odottaa, että sokerit laskevat omia aikojaan, mutta en halunnut.

Syy haluuni saada matalalle humpsahtamisen riskilläkin sokerit alas yli kympin lukemista niin nopeasti kuin mahdollista on hullu pelkoni korkeiden lukemien vaikutuksesta sikiöön. Minulle on kerrottu (lähdeviite epäselvä, joten tietoon voi suhtautua varauksella), että kaikki yli 9 sokeriarvot aiheuttavat sikiölle liikakasvua. Oma diabeteslääkärini puolestaan ohjeisti, että kun muulloin ateriaparin (vs. ennen ruokailua ja sen jälkeen) mittausväli on kaksi tuntia (ts. kahden tunnin kuluttua ateriasta sokeriarvo pitäisi olla jälleen normaali), niin raskaana olevalla tämä ateriapari katsotaan jo tunnin välein.

Minulla ei ole ikinä tunti aamiaisen jälkeen sokerit terveissä 4-6 lukemissa. Ei koskaan. Muilla aterioilla ehkä, mutta ei aamiaisen jälkeen. Tätä olen jumpannut syksystä asti, että saisin aamupäivän korkeat kuriin ilman lounasta edeltävää verensokeriromahdusta, mutta toistaiseksi siis tuloksetta. En ole vielä raskaana (todennäköisesti en ole, varma ei voi olla), joten asia ei ole niin kamala, mutta minua ahdistaa se, etten saa tätä tilannetta korjattua. Jonain päivänä toivottavasti tärppää sen raskautumisen kanssa, ja sitten näitä ei enää saisi tulla, ei edes alkuraskauden aikana.

Luin vertaistukipalstalta raskaana olevasta äidistä, jonka pitkäaikaissokeri on lähempänä viittä. Minulla viimeisin mitattu HbA1c oli 6,3%. Haluaisin sen matalammaksi ja siihen pyrin, siis alle kuuteen. Mutta samalla pieni ääni sisälläni sanoo, että ei pitäisi verrata muihin ja tuokin on oikein hyvä, enkä saisi vaatia itseltäni liikaa. Sitä vain haluaisi olla parempi... Tosin tällä hetkellä jos laskua tulee niin se johtuu toistuvista matalista arvoista, ei niinkään sokerien tasaisuudesta.

Päivien laskemista

Jätin vasta ehkäisyn pois, joten en tiedä, minkä mittaiseksi kuukautiskiertoni asettuu. Olen käyttänyt ehkäisyrengasta niin kauan, etten muista tarkalleen, millainen kierto oli sitä ennen. Ehkä 21-24 päivää, epäsäännöllinen silti.

Päätin, etten laskisi mahdollisia ovulaatiopäiviä ainakaan vielä, kun en niitä tarkalleen tiedä kuitenkaan. Aika vaikeaa se oli olla laskematta, kun vauvakuume on kova. Periaatteessa tänä viikonloppuna olisi ehkä kaikkein paras mahdollisuus tulla raskaaksi - ehkä. Kuten sanottu, en voi tietää.

Koetan niin kovasti olla ajattelematta asiaa liikaa, että se väkisinkin on mielessä koko ajan. Näin jopa unta, jossa keskustelin jonkun kanssa siitä, miten en laske päiviä, ja tämä toinen henkilö (en muista unesta kuka hän oli) sanoi, että katso nyt, ilmiselvästi juuri nyt on paras aika kuukaudesta.

Noh, ainakaan yrittämisen puutteeseen ei tänäkään viikonloppuna lapsen saaminen jää. Oli ihanaa taas olla yhdessä, ja minulta pääsi itku kun lähdin kotiin. Suhtaudun tähän etätilanteeseen useimmiten ihan järkevästi, mutta aina ei jaksa olla järkevä, kun haluaisi vain olla joka päivä sen toisen kanssa. Mutta tämän jaksaa, kun tietää ettei se ole pysyvää. 

Yhdessä yrittämistä

Kun aloin puhua vauvahaaveesta, mieheni oli aika nopeasti ihan yhtä mukana siinä. Silti jokin typerä palanen minussa ajatteli kuitenkin, että tämä on enemmän minun juttuni. Varmistelin monta kertaa mieheltä, että onhan hän varma, että vielä voi perua jos ei haluakaan tai haluaa lisää miettimisaikaa. Ja aina hän vastasi, että hän on varma: hän haluaa lapsen, ja haluaa sen juuri minun kanssani ja juuri nyt.

Kerroin Upseerille, milloin viimeinen ehkäisyrengas vanhenee ja hän kyseli, milloin varsinainen "yrittäminen" sitten alkaa. Tästä oli puhetta jo jokin aika sitten, ja ajattelin että hän on ehkä unohtanut - melkeinpä oikeastaan olin varma, ettei hän muista, enkä aikonut siitä häntä muistutellakaan (vähemmän paineita suoritukseen, ajattelin). Sitä onnellisempi olinkin, kun hän muisti sen, muisti mikä viikonloppu olisi ensimmäinen yhdessä ilman ehkäisyä ja otti asian puheeksi. 

Aiemmin viime viikolla sain eräänä iltana viestin, jossa hän kertoi nähneensä unta siitä, että kerroin olevani raskaana. Se oli ollut hyvä uni. Olisikohan minun jo aika uskoa, että meitä on kaksi jotka haluavat lasta? 

Se on outoa, siis se oma ajatteluni. Etten pystynyt kuitenkaan ihan luottamaan siihen, että toinen olisi vilpitön. En ymmärrä, mistä se on johtunut. Olen kuitenkin aika tyytyväinen, että olen päässyt siitä yli. Nyt meitä on minunkin mielikuvissani kaksi vanhempaa, kaksi jotka haluavat lasta, kaksi jotka jännittävät ja pelkäävät.

Tosiaan, en ole ehkä kertonut suhteestamme täällä vielä juurikaan. Puhun viikonlopusta yhdessä siksi, että asumme eri paikkakunnilla. Kummallakin on työnsä, emmekä vielä voi muuttaa yhteen. Rakkautta se ei vähennä, ja elämä voi olla yhteinen vaikka arkipäivisin välissä olisi kilometrejä. Välillä etäsuhde on sietämätöntä, mutta pääosin kestän sen, koska on pakko. Tämä on nyt vain tämmöinen vaihe. Raskautumista se voi hidastaa, mutta ei estä, kuten tunnettua.

Tosin ammattiupseerin puolisona joudun tottumaan siihen, että asuinpaikka vaihtuu miehen komennuspaikan mukaan, mutta senkin kanssa oppii elämään.

Neuvolassa ihan muissa asioissa

Sattumalta juuri tähän vaiheeseen jolloin ehkäisy jätettiin perheessämme pois käytöstä, tuli myös kutsu säännölliseen kohdunkaulansyövän seulontaan, kavereiden kesken papa-kokeeseen. Tämä hyvinvointivaltion palvelu siis tarjotaan viiden vuoden välein kaikille 30-vuotta täyttäneille naisille. Täytän tänä vuonna 35, joten sain kutsun nyt toista kertaa.

Olen vasta vähän aikaa sitten muuttanut nykyiseen asuinkuntaani, enkä tiennyt edes neuvolan sijaintia. Oli siis aika jännittävää käydä siellä tänään ensimmäistä kertaa. Kun tartuin ovenkahvaan ja astuin sisään, ajattelin väistämättä, että toivottavasti pääsen tänne pian uudelleen.

Minulle on ollut hiukan epäselvää, keneen otan yhteyttä jos raskaustesti joskus plussaa näyttää. Epäselvyys johtui siitä, etten muista aina välttämättä kaikkea kuulemaani, enkä toisaalta ole kirjoittanut ylös ohjeita, jotka tuntuivat kaukaisilta. Kaikki ykköstyypin raskaudet ovat nimittäin riskiraskauksia, ja niitä hoidetaan sisätautipoliklinikan ja äitiyspoliklinikan yhteistyönä. Jostain minulle on jäänyt mieleen, että jos tulen raskaaksi, minun täytyy soittaa omalle diabeteshoitajalleni. Mutta toisaalta on ohje, että ensimmäisenä otetaan yhteyttä omaan neuvolaan.

Tänään tietenkin tuli neuvolassa puhe tästä aiheesta. Sanon tietenkin, koska papa-kokeen yhteydessä kysytään käytössä olevasta ehkäisystä ja sain kertoa, että juu, ollut pois käytöstä kolme päivää. Kysyin sitten, miten minun pitää menetellä, jos tulen raskaaksi, ja ohje oli selkeä: soitto omaan neuvolaan. Yleensä hän kuulema kutsuu ensikäynnille noin 8. raskausviikolla olijat, mutta koska olen ykköstyyppi, pääsen jo aikaisemmin. Sitten oman neuvolan kautta sovitaan hoidosta äitiyspolilla.

Ja lisäksi samat ohjeet kuin ennenkin: pidä huolta hoitotasapainostasi. Minä teen kyllä parhaani! Mutta ei se vain aina onnistu: puoli tuntia neuvolasta lähdön jälkeen olin saanut juuri ja juuri kauppaostokset tehtyä, ihmeesti pääsin jopa kassalta  ulos autoon, missä revin banaanin ja pillimehun laukusta. Verensokeri 3,0. Tunnen matalat sokerit jo neljän tienoissa, noin matalalle ei olla pitkään aikaan päästy. Olo oli aika kaamea, säikähdin vähän.

Ehkä kirjoitan näistä jatkuvista matalista lukemista joku toinen päivä lisää.

Alku se on tämäkin, vaikka heikko

Vauvahaaveiden toteuttamisessa on monia alkuja, monia ensimmäisiä kertoja. Kun ensimmäisen kerran sanoin diabeteslääkärilleni ääneen, että olemme ajatelleet yrittää lasta, minua jännitti valtavasti. Lääkäri suhtautui kannustavasti ja antoi saman tien foolihappo-reseptin. Hain sen samantien apteekista, mutta en uskaltanut avata purkkia heti. Kun ensimmäisen kerran otin foolihappotabletin, tunsin tehneeni ensimmäisen kerran jotain konkreettista, jotain todellista vauvahaaveen eteen.

Syksyn mittaan olen sitten mittaillut verensokereita ja saanut pitkäaikaissokeriarvon laskemaan. Viime viikolla se oli 6,3, mikä on oikein hyvä ja riittää vauvaluvan saamiseen.

Kyllä, luit oikein, sanoin vauvalupa. Periaatteessa ykköstyypin diabeetikon pitää saada lääkäriltä lupa lapsen hankkimista varten. Ei se ihan niin mene, kyllä vauvan luvattakin voi hankkia, mutta kyse on juuri riskienhallinnasta. Diabeetikkoraskaus on aina riskiraskaus, ja siksi se pitää suunnitella huolella. Mutta siitä joskus toiste lisää.

Tänä aamuna oli kuitenkin vielä kaikkea aiempaa isompi alku, vielä konkreettisempi teko. Tänään lopetin (tai me lopetimme, vaikka minun kehossani se ainoastaan tuntuu) ehkäisyn.

Olen vuosien ajan käyttänyt ehkäisyrengasta, en edes muista kuinka kauan. En niinkään ehkäisyn vuoksi vaan erittäin runsaiden, epäsäännöllisten ja kivuliaiden kuukautisten kurissapitämiseksi. Odotan pelonsekaisella uteliaisuudella, millaiset ensimmäiset luomukuukautiseni tulevat olemaan. Nythän muutaman päivän päästä alkava vuoto on vielä renkaan jäljiltä kohtuullinen, mutta sen jälkeen minun pitäisi alkaa laskea kuukautiskiertoa ja ennakoida vuotoa niin kuin joskus kauan sitten viimeksi. Miten mahdan enää edes osata! Oikeasti: olen niin mekaanistunut renkaan antamaan säännölliseen rytmiin, että minun piti tänä aamuna hetki miettiä, miten kuukautiskierto lasketaan.

Voi toivottavasti en tule niin kipeäksi kuin opiskeluaikoinani olin aina kuukautisten aikaan. Vuoto ol ihan mahdottoman runsasta ja minuun koski niin että taju meinasi välillä mennä... Mutta sitä odotellessa siis.

Ehkäisyn lopettaminen ei vielä tarkoita raskaaksi tulemista. Vielä on monta mutkaa, mutta tämä on silti isoin askel mitä olen asian eteen tehnyt. Kyllä kädet vähän tärisivät, kun renkaan poistin. Nyt se on menoa, nyt kaikki on mahdollista.

Vauvakuumeeni on kova.

Uusi päiväkirja

Minä olen ykköstyypin diabeetikko, ja haaveilen vauvasta.

Ennen kuin diabeetikko, olin jo nainen - sairastuin vasta yli kolmekymppisenä. Mutta äiti en ole vielä ollut, enkä vaimo - mutta toivottavasti pian molempia.

 

Puolisoni, joka tässä blogissa kulkee nimellä Upseeri, haluaa myös lapsen. Haluaa lapsen minun kanssani (mitä minun on vaikea välillä käsittää, mutta ei mennä siihen nyt). Haluamme yhdessä lapsen, ja aiomme yrittää saada sellaisen.

 

Mutta mina olen myös diabeetikko. Ykköstyypin diabetes ei estä lapsen saamista, mutta lisää raskauteen omat kommervenkkinsä. En tiedä niistä paljoakaan, ja olen kauhusta kankeana jo nyt, ennen kuin olemme edes yrittäneet. Vaikka minulla on hyviä ystäviä, joilla on sama elämänvaihe ollut tai parhaillaan käynnissä, tuntuu diabeetikon ongelmista puhuminen välillä vaikealta. Muutenkin vauvakuumeilu on melko henkilökohtaista, ja etenkään kaikilla peloillani en jaksa läheisiä koko ajan kiusata.

 

Siksi perustin tämän blogin. Tavoistani poiketen tämä on nimimerkin takaa kirjoitettu, muista aiheista bloggaan ihan omalla nimelläni. Mutta kuumeilu, tämä on liian henkilökohtaista. Kaipaan vertaistukea ja toisaalta kirjoittamista omien pelkojen käsittelemisen keinona, joten blogi on paras. Se kulkee tarvittaessa myös mukana, sillä harvoin reissaan minnekään ilman jotain laitetta jolla pääsee verkkoon. Toisin kuin perinteinen päiväkirja (jollaista myös harkitsin), tämä kulkee aina mukana, salasanan ja käyttäjätunnuksen takana.

 

Jos joku ystäväni sattumalta löytää tämän, niin tunnistaa varmasti. Mutta ei se haittaa, kunhan ei koko maailmalle leviä.

 

Ja jos tämä projekti alkaa näyttää onnistumisen merkkejä, niin voin ehkä siirtää nämä kirjoitukset jonnekin julkisemmalle areenalle. Toistaiseksi kuitenkin kerron peloistani, haaveistani ja ongelmistani nimimerkin takaa.