Kun aloitimme vauvaprojektin, ajattelin että yritän olla kertomatta tästä kovin monelle. Tunnen kuitenkin itseni, ja arvelin ettei helposti onnistu - minä kun prosessoin asioita puhumalla niistä muille, ja jaan ainakin jossain määrin melko avoimesti juttujani. Mitä pidempään tässä on kestänyt, sen useammalle olen kertonut. Kun itku iskee keskellä päivääkin, niin puhumisen tarve on suuri.
Ensimmäisenä taisin kertoa ystävälle, joka näytti helmikuussa omaa ultraäänikuvaansa, tai siis vauvan kuvaa tietenkin. Silloin olin vielä iloinen ja toiveikas. Ja siitä vähitellen niitä sitten tuli. Töissä läheisin työkaverini aloitti kuumeilun paljon meitä myöhemmin, ja nyt hän on raskaana. Hänen kanssaan jaan surut (ja ilot) lähes päivittäin.
Jos nyt yritän laskea, monelleko olen kertonut, niin saattaa olla kymmeneen jo tullaan. Sain luvuksi yhdeksän, mutta voi olla, että en ole laskenut kaikkia. Sitten on koko joukko ihmisiä, joille en ole varsinaisesti kertonut, mutta jotka ehkä arvaavat tilanteen erilaisten syiden vuoksi. Vanhemmille tai appivanhemmille en ole kertonut, enkä aiokaan, ei meistä kumpikaan halua vielä heille kertoa.
Eihän tämä mikään salaisuus ole. En osaa ajatella, että en kertoisi. Myöskään epäonnistuminen ei ole salaisuus. Koetan ajatella, ettei se olisi minun syyni, jos emme saa lasta (vaikka tietenkin uskon että on, mutta yritän olla positiivisempi), ja jos se ei ole minun syyni niin sitä ei tarvitse hävetä. Kivusta ja surustakin voisi puhua avoimesti.
Mutta silti kirjoitan tätä blogia nimimerkillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti