On tässä hyvääkin

Tämä blogi näyttää kyllä varsinaiselta ruikuttajan päiväkirjalta. Tajusin sen tässä yhtenä päivänä kun mietin, että pitäisikö antaa osoite jollekin ystävistä. Mutta ei, ei tätä voi kenellekään tutulle näyttää, kuka tällaista jaksaisi lukea?

Totuushan on, että minä kirjoitan tänne vain silloin, kun oikein pahalta tuntuu. Siksi päiväkirjani ei ole tavallinen päiväkirja, vaan negatiivisten tunteiden kaatoaukko. Jonain päivänä toivottavasti mukaan tulee jotain muutakin, mutta toistaiseksi raskautumisyritykset ovat kariutuneet, eikä mitään hyviä uutisia ole ollut kerrottavaksi.

Todettakoon nyt kuitenkin, että elämäni ei pyöri pelkästään tämän asian ympärillä. Ajattelen vauvaa päivittäin, mutta minulla on kuitenkin työ, koti, kissa ja puoliso, jotka kaikki antavat hyvää energiaa ja saavat minut iloiseksi. Olen onnellinen ihminen, siirappimaisen ällösti rakastunut avopuolisooni, ja elän kauniissa kodissa. Minulla on paljon ystäviä. Ei siis ole mitään syytä valittaa, eivätkä muut blogini sisällä valittamista ollenkaan niin paljon kuin tämä. Tästä nyt vain on tullut tällainen purkautumisväline, kun ei läheisillekään voi tätä kaikkea epätoivoa ja masennusta jakaa.

Mutta kyllä minulla muuten ihan hyvin menee, ihan järkevä ihminen olen, ja myös iloinen.

Itsensä kiusaamista

Tämä on ihan hullua. Aiheutan itse itselleni pahaa oloa, jotenkin tuntuu että välillä oikein kerjään sitä puukkoa sydämeen kiusaamalla itseäni aiheilla, jotka tekevät kipeää.

Edellisessä postauksessa kerroin käyneeni lastenvaatekaupassa. Ei olisi pitänyt, sitäkään. Sen jälkeen en ole kyllä käynyt, paitsi yksillä me&I -kutsuilla, joilla keskityin aikuisten vaaterekkiin.

Mutta eilen taas, voi jestas minua. Tulin kotiin ja avasin postit. Ikean kuvasto oli tullut, ja kas kummaa kuinka se aukesikaan siltä aukeamalta, jossa oli lastenhuoneen tarvikkeita. Olin jo jonkin aikaa niitä tuijotellut ja miettinyt, mikä olisi meille hyvä (ja saanko Upseerin suostumaan Ikean huonekaluihin, hän kun ei yleensä niistä innostu mutta nyt voi olla taloudellisista syistä pakko), kunnes tajusin mitä olin tekemässä. Eihän meillä ole vauvaa, eikä ole tulossakaan ihan vielä. Parempi kun en kiusaa itseäni.

Ja tänään. Sen sijaan että olisin tehnyt töitä, kirjauduin Diabetes-liiton Kohtauspaikalle lukemaan raskaana olevien diabeetikoiden kuulumisia. Selasin myös Facebookin raskausdiabeetikoiden ryhmän viestejä, ihastelin vauvojen kuvia - ihan itsetuhoista toimintaa. En tajua miksi niin teen. Tai tajuan, mutta en ehdi estää itseäni kun tajuan aina vähän liian myöhään mitä olen tekemässä.

Tänä aamuna tarkistin, milloin suunnilleen olisi laskettu aika, jos olisin tästä kierrosta tullut raskaaksi. PMS-kivut ovat taas täällä, menkat alkavat varmaan parin päivän sisällä. Kivut ovat olleet vähän aiempaa vaimeampia, mutta kyllä ne siellä ovat, turha ajatella että viiltely vatsanpohjassa tarkoittaisi yhtään mitään muuta.

Seuraavat 3-4 kiertoa onkin sitten sitä aikaa, että jos tulen raskaaksi niin häät pitää siirtää vuoteen 2018. Ei haittaisi yhtään! Olen ajatellut niin, että tammikuussa sitten tiedetään, onko meillä häät ensi kesänä vai seuraavana.

Upseeri tulee tänä iltana yhdeksi yöksi kotiin, ja sitten ollaan taas erossa luultavasti juuri sen aikaa, kun menkat on pahimmillaan. Olisi hyväkin niin, kun haluaisin säästää häntä pahimmalta itkultani. Hänkin haluaa saada lapsen, mutta hänelle ei ehkä jää oikein tilaa surra, kun joutuu keskittymään joka neljän viikon välein minun lohduttamiseeni. Olisi hyvä jos voisin vaan viikon kuluttua kertoa, että nyt yritetään taas uudelleen, eikä tarvitsisi vyöryttää tappioitkua hänen niskoilleen. 

Vaikka nyt pitää tietysti muistaa, että tässä kuussa ei ihan hirveästi ole yritettykään, koska kuten olen aiemmin kertonut, tarvitsin välikuukauden jonka aikana ei puhuttu asiasta. Eli todennäköisyydet ovat aika lailla meitä vastaan tässä kuussa, enkä siksi ole kovinkaan yllättynyt näistä kuukautisista. Pikemminkin toivon, että alkaisivat nyt, että voisin viikon kuluttua ottaa rapujuhlissa vähän viiniä.

Surun ja ilon kyyneliä

Eilen tapasin erään ystäväni ja hänen pienen suloisen tyttärensä. Tyttönen on lokakuussa syntynyt, eli nyt about 9 kk vanha, ja kaunis kuin pieni kukka. Tapaamisen (museokäynti & kahvittelua) lopuksi kävimme yhdessä ostostelemassa pienelle pari uutta potkupukua. 

En ole päästänyt itseäni kauppojen vauvanvaateosastoille ihan tarkoituksella. Kokonaan sitä ei ole voinut välttää, mutta tiedostan vauvanvaatteiden hipelöinnin aiheuttavan kivun, ja välttelen sitä. Eilen kuitenkin annoin itseni innostua: tunnustelin suloisia vaaleanpunaisia ruusupaitoja, raidallisia potkupukuja, pienten villapaitoja. Silitin vauvansukkien pehmeyttä - ja nielin itkua. 

Miksi tämä onkin näin vaikeaa? Miksei meille tule vauvaa? Miksei se onnistu?

Samaan aikaan yksi rakkaimmista ystävistäni, yksi tulevista kaasoistani, oli juuri synnytyslaitoksella pieni poika vieressään. Kun sain viestin tuoreelta äidiltä eilen, itkin silkasta ilosta. Toisin kuin voisi luulla, ystävieni vauvauutiset eivät ole minusta surullisia, vaan täyttä onnea. Vauvojen määrä tässä maailmassa ei ole vakio, eli ystävieni onni ei vähennä minun mahdollisuuksiani saada lasta. Vika ei ole heissä, vaan minussa. Jokainen syntynyt pieni lapsi on suunnaton onni, ja kun omani saaminen on osoittautunut vaikeaksi, olen sitäkin iloisempi kaikkien ystävieni onnistumisten puolesta.

Eilen tapaamani ystävä oli vakaasti sitä mieltä, että tutkimuksiin hakeutuminen syksyllä olisi hätäistä. Hänen mielestään vuoden yrittäminen kannattaa, koska kaikki todennäköisyydet ovat meidän puolella. Minusta se ei vain ole niin. Olen melkein 35, minulla on autoimmuunisairauksia, joista diabetes ja kilpirauhasen vajaatoiminta vaikuttavat raskausaikaan voimakkaasti. Lisäksi pääni hajoaa tämän yrittämisen kanssa. Haluan saada tiedon, onko yrittäminen turhaa.

Hölppäsuu vai vaikenija?

Kun aloitimme vauvaprojektin, ajattelin että yritän olla kertomatta tästä kovin monelle. Tunnen kuitenkin itseni, ja arvelin ettei helposti onnistu - minä kun prosessoin asioita puhumalla niistä muille, ja jaan ainakin jossain määrin melko avoimesti juttujani. Mitä pidempään tässä on kestänyt, sen useammalle olen kertonut. Kun itku iskee keskellä päivääkin, niin puhumisen tarve on suuri.

Ensimmäisenä taisin kertoa ystävälle, joka näytti helmikuussa omaa ultraäänikuvaansa, tai siis vauvan kuvaa tietenkin. Silloin olin vielä iloinen ja toiveikas. Ja siitä vähitellen niitä sitten tuli. Töissä läheisin työkaverini aloitti kuumeilun paljon meitä myöhemmin, ja nyt hän on raskaana. Hänen kanssaan jaan surut (ja ilot) lähes päivittäin.

Jos nyt yritän laskea, monelleko olen kertonut, niin saattaa olla kymmeneen jo tullaan. Sain luvuksi yhdeksän, mutta voi olla, että en ole laskenut kaikkia. Sitten on koko joukko ihmisiä, joille en ole varsinaisesti kertonut, mutta jotka ehkä arvaavat tilanteen erilaisten syiden vuoksi. Vanhemmille tai appivanhemmille en ole kertonut, enkä aiokaan, ei meistä kumpikaan halua vielä heille kertoa.

Eihän tämä mikään salaisuus ole. En osaa ajatella, että en kertoisi. Myöskään epäonnistuminen ei ole salaisuus. Koetan ajatella, ettei se olisi minun syyni, jos emme saa lasta (vaikka tietenkin uskon että on, mutta yritän olla positiivisempi), ja jos se ei ole minun syyni niin sitä ei tarvitse hävetä. Kivusta ja surustakin voisi puhua avoimesti.

Mutta silti kirjoitan tätä blogia nimimerkillä.

Kierto ja sokeritasapaino (ja masennusta)

Kun pari vuotta sitten sairastuin tyypin 1 diabetekseen, minulle kerrottiin, että myös kuukautiskierto vaikuttaa sokereihin. Pitkään aikaan en huomannut siinä kuitenkaan mitään ihmeellistä, ja voihan olla, että hormoniehkäisyä käyttäessäni vaihteluita ei juurikaan edes ollut. 

Nyt reilun puoli vuotta olen seurannut kehoani tarkemmin kuin koskaan elämässäni, ja samalla huomannut myös kierron vaikutuksen sokereihin. Ovulaation aikaan ja jonkin aikaa sen jälkeen sokerit ovat tasaiset ja matalat, mutta heti kuukautisten alettua (tai jopa edellisenä iltana) lukemat pomppaavat korkeiksi, eikä insuliini vaikuta yhtä herkästi. Kuukautisten ajan saa sitten lisäillä pitkävaikutteista insuliiniakin, kun ovulaation aikoihin en oikeastaan voi Levemiriä juurikaan käyttää.

Samoin kasvojeni iho reagoi kuukautiskiertoon: ovuloidessani iho on terve ja hyvinvoiva, mutta kuukautisten mukana alkaa rasvoittua ja finnejä puhkeaa etenkin leukaan. Myös mielialoja on tullut seurattua. Jo aiemmin tiesin olevani päivän tai pari syvästi masentunut hieman ennen kuukautisten alkua. Nyt mukaan on tullut raivoavaa, ohimenevää kiukkua, lisää masennusta ja ylitsepursuavia onnikohtauksia. Kuukautisten alettua mielialat tasaantuvat vähitellen.

Kun ensimmäisen kerran puhuin vauvahaaveista diabeteslääkärilleni, hän kertoi että yksi tavallisimmista raskauden merkeistä on verensokerien alhaisuus. Hänen mukaansa moni nainen huomaa olevansa raskaana jatkuvasti matalista sokereista jo ennen kuin edes tekee testiä. Koska ovuloinnin aikaan ja sen jälkeen sokerini ovat toistuvasti matalia, on ollut hirveän helppo ajatella toiveikkaasti, että ehkä olen matalilla hedelmöittymisen vuoksi. Olen erehtynyt tuohon lankaan jo monta kertaa. Jotenkin ihmisen mieli kuitenkin on edes vähän toiveikas joka kuukausi, vaikka samaan aikaan alan olla aika masentunut.

Tässä kuussa kaiken piti mennä nappiin. Lomalla harjoittelimme vauvantekoa niin ahkerasti, ettei ainakaan ajoituksesta voinut jäädä kiinni. Silti en ole raskaana. Kuljin kesämökkikunnan torilla ilottomana ja mietin, että teetän itselleni teepaidan jossa lukee "maho lehmä". Järjetöntä, tiedän, mutta keskellä jälleen alkaneita kuukautiskramppeja on vaikea ajatella itsestä mitään hyvää.

Loman lopussa tehtiinkin päätös, että kun syksyllä täytän 35, menemme lääkäriin. En vielä tiedä miten ja minne, yksityiselle vai julkiselle, mutta alkaa näyttää siltä, että tarvitsemme apua plussatuloksen saamiseen. Jo pelkkä päätös lääkäriin menemisestä helpottaa oloani.