Eilen tapasin erään ystäväni ja hänen pienen suloisen tyttärensä. Tyttönen on lokakuussa syntynyt, eli nyt about 9 kk vanha, ja kaunis kuin pieni kukka. Tapaamisen (museokäynti & kahvittelua) lopuksi kävimme yhdessä ostostelemassa pienelle pari uutta potkupukua.
En ole päästänyt itseäni kauppojen vauvanvaateosastoille ihan tarkoituksella. Kokonaan sitä ei ole voinut välttää, mutta tiedostan vauvanvaatteiden hipelöinnin aiheuttavan kivun, ja välttelen sitä. Eilen kuitenkin annoin itseni innostua: tunnustelin suloisia vaaleanpunaisia ruusupaitoja, raidallisia potkupukuja, pienten villapaitoja. Silitin vauvansukkien pehmeyttä - ja nielin itkua.
Miksi tämä onkin näin vaikeaa? Miksei meille tule vauvaa? Miksei se onnistu?
Samaan aikaan yksi rakkaimmista ystävistäni, yksi tulevista kaasoistani, oli juuri synnytyslaitoksella pieni poika vieressään. Kun sain viestin tuoreelta äidiltä eilen, itkin silkasta ilosta. Toisin kuin voisi luulla, ystävieni vauvauutiset eivät ole minusta surullisia, vaan täyttä onnea. Vauvojen määrä tässä maailmassa ei ole vakio, eli ystävieni onni ei vähennä minun mahdollisuuksiani saada lasta. Vika ei ole heissä, vaan minussa. Jokainen syntynyt pieni lapsi on suunnaton onni, ja kun omani saaminen on osoittautunut vaikeaksi, olen sitäkin iloisempi kaikkien ystävieni onnistumisten puolesta.
Eilen tapaamani ystävä oli vakaasti sitä mieltä, että tutkimuksiin hakeutuminen syksyllä olisi hätäistä. Hänen mielestään vuoden yrittäminen kannattaa, koska kaikki todennäköisyydet ovat meidän puolella. Minusta se ei vain ole niin. Olen melkein 35, minulla on autoimmuunisairauksia, joista diabetes ja kilpirauhasen vajaatoiminta vaikuttavat raskausaikaan voimakkaasti. Lisäksi pääni hajoaa tämän yrittämisen kanssa. Haluan saada tiedon, onko yrittäminen turhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti