Tällä kertaa tiesin jo, että kuukautiset ovat tulossa, tunnistin pms-oireet jo monta päivää aiemmin. Tunnen ne nykyään hyvin herkästi. En tiedä johtuuko herkistyminen hormoniehkäisyn poisjättämisestä vai siitä, että raskausyrittämisen takia kuuntelen kehoani hyvin tarkasti, tai ainakin tarkemmin kuin aiemmin.
Itku tuli silti tänä aamuna, kun vuoto viimein monen päivän tuloillaan olemisen jälkeen alkoi. Eniten itkettää siksi, että tuntuu niin toivottomalta. Tässä kierrossa kaikki meni kohdalleen ja ajattelin, että nyt jos koskaan. Mutta ei.
Joka kierrolla pieni palanen minusta kovettuu ja luovuttaa. Joka kerralla uskon vähemmän siihen, että vauvaa on mahdollista saada. Joka kierrolla se pahoja puhuva ääni ajatusten takana puhuu hiukan kovempaa, eikä hiljene yhtä helposti. Joka kierrolla uskon hiukan enemmän siihen ääneen, joka pääni sisällä kuiskii: "maho lehmä".
Eikä se silti ole totta. Ei me olla yritetty vasta kuin nyt viidettä kuukautta, se ei ole pitkä aika vielä. Lääkärit ja jo lapsia saaneet nauraisivat, jos tietäisivät miten paljon minua surettaa ja itkettää. Mutta tieto siitä, että olen vain turhan kärsimätön, ei jostain syystä vähennä tätä pettymystä yhtään juuri nyt.
Ehkä ensi kuussa olen taas optimistisempi. Ehkä ensi kuussa en sure näin paljon vaan osaa suhtautua kypsemmin. Ehkä ensi kuussa pms-oireet tuntuvat yhdentekeviltä eikä kuukautisten alkaminen ole jälleen kerran osoitus omasta riittämättömyydestäni ja huonoudestani.
Ehkä ensi kuussa en joudu itkemään tämän takia vaan kestän hedelmättömyyteni paremmin.
