Päivien laskemista

Jätin vasta ehkäisyn pois, joten en tiedä, minkä mittaiseksi kuukautiskiertoni asettuu. Olen käyttänyt ehkäisyrengasta niin kauan, etten muista tarkalleen, millainen kierto oli sitä ennen. Ehkä 21-24 päivää, epäsäännöllinen silti.

Päätin, etten laskisi mahdollisia ovulaatiopäiviä ainakaan vielä, kun en niitä tarkalleen tiedä kuitenkaan. Aika vaikeaa se oli olla laskematta, kun vauvakuume on kova. Periaatteessa tänä viikonloppuna olisi ehkä kaikkein paras mahdollisuus tulla raskaaksi - ehkä. Kuten sanottu, en voi tietää.

Koetan niin kovasti olla ajattelematta asiaa liikaa, että se väkisinkin on mielessä koko ajan. Näin jopa unta, jossa keskustelin jonkun kanssa siitä, miten en laske päiviä, ja tämä toinen henkilö (en muista unesta kuka hän oli) sanoi, että katso nyt, ilmiselvästi juuri nyt on paras aika kuukaudesta.

Noh, ainakaan yrittämisen puutteeseen ei tänäkään viikonloppuna lapsen saaminen jää. Oli ihanaa taas olla yhdessä, ja minulta pääsi itku kun lähdin kotiin. Suhtaudun tähän etätilanteeseen useimmiten ihan järkevästi, mutta aina ei jaksa olla järkevä, kun haluaisi vain olla joka päivä sen toisen kanssa. Mutta tämän jaksaa, kun tietää ettei se ole pysyvää. 

Yhdessä yrittämistä

Kun aloin puhua vauvahaaveesta, mieheni oli aika nopeasti ihan yhtä mukana siinä. Silti jokin typerä palanen minussa ajatteli kuitenkin, että tämä on enemmän minun juttuni. Varmistelin monta kertaa mieheltä, että onhan hän varma, että vielä voi perua jos ei haluakaan tai haluaa lisää miettimisaikaa. Ja aina hän vastasi, että hän on varma: hän haluaa lapsen, ja haluaa sen juuri minun kanssani ja juuri nyt.

Kerroin Upseerille, milloin viimeinen ehkäisyrengas vanhenee ja hän kyseli, milloin varsinainen "yrittäminen" sitten alkaa. Tästä oli puhetta jo jokin aika sitten, ja ajattelin että hän on ehkä unohtanut - melkeinpä oikeastaan olin varma, ettei hän muista, enkä aikonut siitä häntä muistutellakaan (vähemmän paineita suoritukseen, ajattelin). Sitä onnellisempi olinkin, kun hän muisti sen, muisti mikä viikonloppu olisi ensimmäinen yhdessä ilman ehkäisyä ja otti asian puheeksi. 

Aiemmin viime viikolla sain eräänä iltana viestin, jossa hän kertoi nähneensä unta siitä, että kerroin olevani raskaana. Se oli ollut hyvä uni. Olisikohan minun jo aika uskoa, että meitä on kaksi jotka haluavat lasta? 

Se on outoa, siis se oma ajatteluni. Etten pystynyt kuitenkaan ihan luottamaan siihen, että toinen olisi vilpitön. En ymmärrä, mistä se on johtunut. Olen kuitenkin aika tyytyväinen, että olen päässyt siitä yli. Nyt meitä on minunkin mielikuvissani kaksi vanhempaa, kaksi jotka haluavat lasta, kaksi jotka jännittävät ja pelkäävät.

Tosiaan, en ole ehkä kertonut suhteestamme täällä vielä juurikaan. Puhun viikonlopusta yhdessä siksi, että asumme eri paikkakunnilla. Kummallakin on työnsä, emmekä vielä voi muuttaa yhteen. Rakkautta se ei vähennä, ja elämä voi olla yhteinen vaikka arkipäivisin välissä olisi kilometrejä. Välillä etäsuhde on sietämätöntä, mutta pääosin kestän sen, koska on pakko. Tämä on nyt vain tämmöinen vaihe. Raskautumista se voi hidastaa, mutta ei estä, kuten tunnettua.

Tosin ammattiupseerin puolisona joudun tottumaan siihen, että asuinpaikka vaihtuu miehen komennuspaikan mukaan, mutta senkin kanssa oppii elämään.

Neuvolassa ihan muissa asioissa

Sattumalta juuri tähän vaiheeseen jolloin ehkäisy jätettiin perheessämme pois käytöstä, tuli myös kutsu säännölliseen kohdunkaulansyövän seulontaan, kavereiden kesken papa-kokeeseen. Tämä hyvinvointivaltion palvelu siis tarjotaan viiden vuoden välein kaikille 30-vuotta täyttäneille naisille. Täytän tänä vuonna 35, joten sain kutsun nyt toista kertaa.

Olen vasta vähän aikaa sitten muuttanut nykyiseen asuinkuntaani, enkä tiennyt edes neuvolan sijaintia. Oli siis aika jännittävää käydä siellä tänään ensimmäistä kertaa. Kun tartuin ovenkahvaan ja astuin sisään, ajattelin väistämättä, että toivottavasti pääsen tänne pian uudelleen.

Minulle on ollut hiukan epäselvää, keneen otan yhteyttä jos raskaustesti joskus plussaa näyttää. Epäselvyys johtui siitä, etten muista aina välttämättä kaikkea kuulemaani, enkä toisaalta ole kirjoittanut ylös ohjeita, jotka tuntuivat kaukaisilta. Kaikki ykköstyypin raskaudet ovat nimittäin riskiraskauksia, ja niitä hoidetaan sisätautipoliklinikan ja äitiyspoliklinikan yhteistyönä. Jostain minulle on jäänyt mieleen, että jos tulen raskaaksi, minun täytyy soittaa omalle diabeteshoitajalleni. Mutta toisaalta on ohje, että ensimmäisenä otetaan yhteyttä omaan neuvolaan.

Tänään tietenkin tuli neuvolassa puhe tästä aiheesta. Sanon tietenkin, koska papa-kokeen yhteydessä kysytään käytössä olevasta ehkäisystä ja sain kertoa, että juu, ollut pois käytöstä kolme päivää. Kysyin sitten, miten minun pitää menetellä, jos tulen raskaaksi, ja ohje oli selkeä: soitto omaan neuvolaan. Yleensä hän kuulema kutsuu ensikäynnille noin 8. raskausviikolla olijat, mutta koska olen ykköstyyppi, pääsen jo aikaisemmin. Sitten oman neuvolan kautta sovitaan hoidosta äitiyspolilla.

Ja lisäksi samat ohjeet kuin ennenkin: pidä huolta hoitotasapainostasi. Minä teen kyllä parhaani! Mutta ei se vain aina onnistu: puoli tuntia neuvolasta lähdön jälkeen olin saanut juuri ja juuri kauppaostokset tehtyä, ihmeesti pääsin jopa kassalta  ulos autoon, missä revin banaanin ja pillimehun laukusta. Verensokeri 3,0. Tunnen matalat sokerit jo neljän tienoissa, noin matalalle ei olla pitkään aikaan päästy. Olo oli aika kaamea, säikähdin vähän.

Ehkä kirjoitan näistä jatkuvista matalista lukemista joku toinen päivä lisää.

Alku se on tämäkin, vaikka heikko

Vauvahaaveiden toteuttamisessa on monia alkuja, monia ensimmäisiä kertoja. Kun ensimmäisen kerran sanoin diabeteslääkärilleni ääneen, että olemme ajatelleet yrittää lasta, minua jännitti valtavasti. Lääkäri suhtautui kannustavasti ja antoi saman tien foolihappo-reseptin. Hain sen samantien apteekista, mutta en uskaltanut avata purkkia heti. Kun ensimmäisen kerran otin foolihappotabletin, tunsin tehneeni ensimmäisen kerran jotain konkreettista, jotain todellista vauvahaaveen eteen.

Syksyn mittaan olen sitten mittaillut verensokereita ja saanut pitkäaikaissokeriarvon laskemaan. Viime viikolla se oli 6,3, mikä on oikein hyvä ja riittää vauvaluvan saamiseen.

Kyllä, luit oikein, sanoin vauvalupa. Periaatteessa ykköstyypin diabeetikon pitää saada lääkäriltä lupa lapsen hankkimista varten. Ei se ihan niin mene, kyllä vauvan luvattakin voi hankkia, mutta kyse on juuri riskienhallinnasta. Diabeetikkoraskaus on aina riskiraskaus, ja siksi se pitää suunnitella huolella. Mutta siitä joskus toiste lisää.

Tänä aamuna oli kuitenkin vielä kaikkea aiempaa isompi alku, vielä konkreettisempi teko. Tänään lopetin (tai me lopetimme, vaikka minun kehossani se ainoastaan tuntuu) ehkäisyn.

Olen vuosien ajan käyttänyt ehkäisyrengasta, en edes muista kuinka kauan. En niinkään ehkäisyn vuoksi vaan erittäin runsaiden, epäsäännöllisten ja kivuliaiden kuukautisten kurissapitämiseksi. Odotan pelonsekaisella uteliaisuudella, millaiset ensimmäiset luomukuukautiseni tulevat olemaan. Nythän muutaman päivän päästä alkava vuoto on vielä renkaan jäljiltä kohtuullinen, mutta sen jälkeen minun pitäisi alkaa laskea kuukautiskiertoa ja ennakoida vuotoa niin kuin joskus kauan sitten viimeksi. Miten mahdan enää edes osata! Oikeasti: olen niin mekaanistunut renkaan antamaan säännölliseen rytmiin, että minun piti tänä aamuna hetki miettiä, miten kuukautiskierto lasketaan.

Voi toivottavasti en tule niin kipeäksi kuin opiskeluaikoinani olin aina kuukautisten aikaan. Vuoto ol ihan mahdottoman runsasta ja minuun koski niin että taju meinasi välillä mennä... Mutta sitä odotellessa siis.

Ehkäisyn lopettaminen ei vielä tarkoita raskaaksi tulemista. Vielä on monta mutkaa, mutta tämä on silti isoin askel mitä olen asian eteen tehnyt. Kyllä kädet vähän tärisivät, kun renkaan poistin. Nyt se on menoa, nyt kaikki on mahdollista.

Vauvakuumeeni on kova.

Uusi päiväkirja

Minä olen ykköstyypin diabeetikko, ja haaveilen vauvasta.

Ennen kuin diabeetikko, olin jo nainen - sairastuin vasta yli kolmekymppisenä. Mutta äiti en ole vielä ollut, enkä vaimo - mutta toivottavasti pian molempia.

 

Puolisoni, joka tässä blogissa kulkee nimellä Upseeri, haluaa myös lapsen. Haluaa lapsen minun kanssani (mitä minun on vaikea välillä käsittää, mutta ei mennä siihen nyt). Haluamme yhdessä lapsen, ja aiomme yrittää saada sellaisen.

 

Mutta mina olen myös diabeetikko. Ykköstyypin diabetes ei estä lapsen saamista, mutta lisää raskauteen omat kommervenkkinsä. En tiedä niistä paljoakaan, ja olen kauhusta kankeana jo nyt, ennen kuin olemme edes yrittäneet. Vaikka minulla on hyviä ystäviä, joilla on sama elämänvaihe ollut tai parhaillaan käynnissä, tuntuu diabeetikon ongelmista puhuminen välillä vaikealta. Muutenkin vauvakuumeilu on melko henkilökohtaista, ja etenkään kaikilla peloillani en jaksa läheisiä koko ajan kiusata.

 

Siksi perustin tämän blogin. Tavoistani poiketen tämä on nimimerkin takaa kirjoitettu, muista aiheista bloggaan ihan omalla nimelläni. Mutta kuumeilu, tämä on liian henkilökohtaista. Kaipaan vertaistukea ja toisaalta kirjoittamista omien pelkojen käsittelemisen keinona, joten blogi on paras. Se kulkee tarvittaessa myös mukana, sillä harvoin reissaan minnekään ilman jotain laitetta jolla pääsee verkkoon. Toisin kuin perinteinen päiväkirja (jollaista myös harkitsin), tämä kulkee aina mukana, salasanan ja käyttäjätunnuksen takana.

 

Jos joku ystäväni sattumalta löytää tämän, niin tunnistaa varmasti. Mutta ei se haittaa, kunhan ei koko maailmalle leviä.

 

Ja jos tämä projekti alkaa näyttää onnistumisen merkkejä, niin voin ehkä siirtää nämä kirjoitukset jonnekin julkisemmalle areenalle. Toistaiseksi kuitenkin kerron peloistani, haaveistani ja ongelmistani nimimerkin takaa.