Myöhässä!

Pikainen riemuntuskainen päivitys: kuukautiset ovat nyt kaksi päivää myöhässä. Jos mitään ei tänään tapahdu, teen huomenaamulla raskaustestin. Sitten tiedän uskaltaako vappuna ottaa kihlalahjaksi saatua shampanjaa vai ei.

Pelottaa. Ja erityisesti siksi, että mahaan koskee. Olen keskiviikkoillasta asti odottanut kuukautisten alkavan, koska vatsassa on paine niin kuin ne olisivat alkaneet. Jokainen vessareissu jännittää, kun odotan että vuoto alkaa minä hetkenä hyvänsä. Tuo kipu voi selittyä jo silläkin, että jännitän koko ajan, mutta jännitys voi myös lykätä kuukautisia... Todennäköisyydet kyllä osoittavat, etten olisi raskaana, mutta kun en voi lakata toivomastakaan.

Päivitän huomenna, miten kävi. Tai lähipäivinä, huomenna kun valmistellaan vappujuhlia, niin ettei koneelle välttämättä ehdi. 

Vuoristoradasta, päivää!

Lääkärini käski jättää aamun Levemirin pois, koska aamupäivisin on hypoja. Vähentäminen ei enää auta, koska annos on ollut  niin pieni. Jätin sen pois, vaikka en uskonutkaan, että se auttaisi aamupäivien verensokerivuoristorataan.

Eikä ole auttanutkaan. Edelleen aamiaisen jälkeen sokerit on aina yli 10, mutta tulevat nopeasti alas. Sen sijaan Levemirin poisjättämisen jälkeen iltapäivätkin ovat olleet sahaamista korkeiden ja matalien välillä: sokerit ovat korkeat, jolloin korjaan verensokeria ja sitten tullaan nopeasti liian matalalle.

En jaksaisi tätä, en millään. Onneksi tulee vappu, ja aion rentoutua hyvän ruoan ja juoman parissa. Ja hyvässä seurassa.

Sitä ennen pitää vielä odottaa, että kuukautiset alkaisivat. Masentaa kaikki sokerijutut niin, etten jaksa uskoa että olisin raskaana. Jos olen, ei sikiöllä ole asiat kovin hyvin, sillä viime päiviin mahtuu jopa ennätyksellinen reilun 17 verensokerilukema - sellaisissa en ole käynyt sen jälkeen kun sairaalasta kaksi vuotta sitten pääsin. 

Silti tiedän, että harmittaa kun kuukautiset alkavat parin päivän päästä. Jos eivät ala, tulee vapusta hyvällä tavalla toisenlainen. Mutta parempi kun en ajattele, säästyn masennukselta, jota en nyt halua kaiken muun päälle.

Aamusokereita ja pelkoja

Nyt reilun viikon ajan aamusokerini ovat olleet korkealla. Aamusokerilla tarkoitan siis sitä lukemaa, jota verensokerimittari näyttää ensimmäisellä mittauskerralla, joka yleensä on aika pian sen jälkeen kun olen noussut ylös. Ensimmäisen kahden vuoden ajan aamusokerini ovat olleet hienot, aina 5-7 välillä. Nyt yhtäkkiä ollaan 7-8 lukemissa, tänä aamuna ensimmäistä kertaa yli 9. Se on minulle paljon.

Aamusokeri on monen asian summa. Siihen vaikuttaa se, millä arvoilla menen nukkumaan (olen todella laiska mittaamaan nukkumaanmenolukemaa, mutta pitäisi parantaa siinäkin) sekä sitten yölliset hormonivaihtelut. Verensokeri siis vaihtelee terveilläkin ihmisillä yön aikana, ja kääntyy yleensä aamuyöstä nousua kohti. Puhutaan aamunkoittoilmiöstä. Toinen on sitten ns. get-up -ilmiö, joka tarkoittaa sitä, että verensokeri alkaa nousta rajusti sen jälkeen kun on noussut liikkeelle. Minun tapauksessani on varmaankin kyse vähän molemmista.

Ilmeisesti illan pitkävaikutteisen annosta pitäisi nostaa. Se ei ole ihan yksinkertaista, koska pelkään heti yöllisiä hypoja - joita tosin minulla ei ole koskaan ollut, mutta se ei estä pelkäämistä.

Maanantaina lääkäri vakuutti, että minun pitäisi pingottaa vähän vähemmän sokerien seurannan kanssa. Mutta miten voisin olla hermoilematta? Korkeat sokerit (yli 9) vahingoittavat vauvaa, vaikken tietäisikään olevani raskaana. Kysyin ahdistuneena (vaikka kieltämättä hiukan lapsellisesti), että entä jos tuhoan vauvani ennen kuin tiedän hänen olevan tulossakaan. Lääkäri vakuutti, etten ehdi vahigoittaa lasta, vaikka satunnaisia korkeita sokereita olisikin alkuvaiheessa, kunhan hoitotasapaino muuten on hyvä. Testin näyttäessä plussaa tulen sitten saamaan sensorin avukseni.

Mutta nyt pitää löytää jostain tsemppiä korjata nuo aamusokerit alemmiksi.

Huhtikuun kuulumisia

Elämä on ollut aika kiireistä, enkä ole ehtinyt päiväkirjani ääreen. Mielessä vauvahaave on kuitenkin päivittäin, jatkuvasti.

Olimme muutaman päivän ulkomailla ja reissun lopussa kuukautiseni alkoivat. Se tapahtui pari päivää aikaisemmin kuin odotin, mikä ehkä oli ihan hyvä asia, sillä jos ne olisivat viipyneet yhtään, olisin ehtinyt jo toivoa. Nytkin itku pääsi: en vain voi käsittää, miksen tullut raskaaksi. Viime kierrolla teimme kaiken niin kuin piti, yhdynnät juuri oikeaan aikaan ja riittävän monta kertaa. Miksei asiat mene oikein, jos noudattaa ohjeita? Jos toimii sääntöjen mukaan, miksi silti tulee turpaan?

Saman asian kanssa olen taistellut kuluneet kaksi vuotta diabetes-diagnoosini jälkeen. Turhaudun ja masennun, kun koetan hoitaa itseäni kaikkien ohjeiden mukaan ja silti verensokeri heittelee tai ei tottele. On vaikea sopeutua ajatukseen, että en voi hallita ruumistani, vaikka kuinka tekisin pilkuntarkasti niin kuin "kuuluu tehdä".

Tällä kierrolla ovulaatio - todennäköisesti - osuu päiviin, jolloin emme ole yhdessä, joten onnistumisen todennäköisyys on pienempi. Ehkä se vähentää paineita ja pettymystä. Seuraavat kuukautiset alkavat vapun alla, joten luultavasti saan ainakin vappuna juoda kuohuviiniä ilman pelkoa. Jotain hyvää sentään.

Tapasin eilen diabeteslääkärini. Hän vakuutti, että jos kuukautiset ovat vähänkin epäsäännölliset, emme voi mitenkään vielä tietää tarkkaa ovulaatiopäivää ja hermoilemme turhaan. Ja olemme vasta yrittämisen alkuvaiheessa: onnistuminen vaatii luultavasti paljon pidempään. Tiedän sen kyllä, mutta... En voi olla toivomatta silti.

Mielialani ovat olleet aika matalalla viime viikkoina. Se on luultavasti monen asian summa, joista suurin on työstressi ja kovat ajat, joita olen töissä käynyt läpi. Nyt itse asiassa olen muutaman päivän lomalla, koska en vain jaksanut töissä enää. On kyllä käynyt mielessä, että itkuisuus ja syvä masennus, joka ajoittain iskee, on aika outoa. Voiko olla niin, että mielialani heittelevät näin koska en enää käytä hormonaalista ehkäisyä? Miehelleni tämän seuraaminen on tuskaisaa, kun itkuni ryöpsähtää ihan järjettömän kovana ja ilman kunnon syytä.