Myönnän, eilen kirjoitin kesken työpäivän, kun mietitytti nuo kummallisen mitättömät kuukautiset. Mainitsin asiasta eräälle ystävälleni, joka vahvisti toiveikkuuttani: periaatteessa olisi mahdollista, että olisin raskaana. Eilen illalla olin onnesta soikeana, vaikka koetin rauhoitella itseäni. Samoin tänään iltapäivällä: kävin kävelyllä ja itketti onnesta pelkkä ajatuskin, että tämä olisi käynyt näin helposti. Vuotoa ei tosiaan ole ollut teelusikallista enempää, eikä se ole ollut oikein vertakaan, joten päätin jo, että loppuviikosta ostan raskaustestin (tai itse asiassa taisin päättää, että ostan kolme) ja sitten nähdään.
Mutta olisihan se pitänyt arvata. Tänä iltana, noin tunti sitten, palasivat entiset, tutut menkkakivut alavatsaan, ja vuoto palasi normaalina, tai ainakin normaalimpana kuin edellisinä päivinä. Jos olisinkin ollut raskaana, niin en ole enää.
Näinhän sen pitikin mennä. Oikeasti en hetkeäkään uskonut, että meillä voisi tärpätä ensimmäisten viikkojen aikana ehkäisyn lopettamisen jälkeen. Mutta kun toivonpilkahdus annettiin, tai oikeammin annoin itseni toivoa ja riemastua, tuntuu nyt tyhjältä.
Tätäkö se tulee olemaan joka kuukausi tästä eteenpäin? Tätä vuoristorataa toivon ja pettymyksen välillä? Miten ihmeessä miljoonat naiset ennen minua ovat tämän kestäneet, vuosisatojen ajan? Jatkuvan odottamisen, toivomisen ja pettymisen? Olen ihan rikki jo tästä ensimmäisestä, lyhyestä ja nopeasti ohi menneestä ilahtumisen ja pettymisen aallosta.
Toisaalta ehkä tähän tottuu, ainakin vähäsen. Ehkä muutaman kuukauden kuluttua en enää vahtaa kalenteria samalla tavoin kuin nyt (höpöhöpö, varmasti vahtaan ja lasken päiviä) tai ehkä en enää jaksa odottaa ja toivoa ihan niin suuresti.
Mutta toivoa on oltava. Periksi en voi antaa jo nyt, ennen kuin on kunnolla edes yritetty. Jos en jaksa toivoa pettymyksen riskistä huolimatta, ei kannata edes yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti